Sääty-yhteiskunta

 

Ranskassa säädyt olivat jakautuneet virallisesti lain mukaan kolmeen säätyyn: aatelistoon, papistoon ja ns. kolmanteen säätyyn. Henkilön sääty määräytyi pääsääntöisesti vanhempien mukaan, toisin sanoen säätyihin synnyttiin. Poikkeuksia tähän toi kuitenkin esim. vaurastuminen mm. kaupankäynnillä, ja aatelisarvon hankkiminen olikin tavoiteltua varakkaan keskiluokan keskuudessa.

 

Erot tavallisen kansan ja ylimystön välillä olivat suuret, ja nämä yhteiskunnan eriarvoiset ryhmät olivat tekemisissä toistensa kanssa lähinnä vain liiketoimien tai muun välttämättömyyden takia, esimerkiksi kolmannen säädyn työskennellessä aatelistolle. Erot säätyjen välillä olivat näkyviä: käytöstavat, pukeutuminen, oma säätytietoisuus ja työnteko olivat ylä- ja alasäädyissä aivan erilaisia.

 

Kaksi ensimmäistä säätyä, aatelisto ja papisto, nauttivat erityisistä etuoikeuksista, kuten verovapaudesta. Heitä ei myöskään saanut tuomita tavallisessa oikeusistuimessa muun kansan tapaan. Jokaisen säädyn keskuudessa löytyi kuitenkin paljon variaatiota. Henkilön varallisuus oli lain määräämien säätyjen ohella merkittävä henkilön aseman ja sosiaalisen luokan määrittelijä. Varallisuus saattoi ajaa säädyn ylitse ja määrätä säätyjä enemmän henkilön elintapoja. Esim. varakkaat keskiluokkaiset kansalaiset saattoivat elää hyvinkin paljon aateliston tavoin, vaikka heiltä puuttuivatkin edellämainitut etuoikeudet.

 

 

Aatelisto

 

Aatelisto koostui nimensä mukaan aatelisista. Ranskan väkiluvusta heitä oli vain noin prosentin verran. Suurin osa aatelistosta asui kuninkaan suojeluksessa hovissa ja Versaillesissa tai omissa kartanoissaan, palatseissaan ja linnoissaan Pariisissa tai maaseudulla. Vain osalla kaikista aatelisista oli virallinen titteli, kun taas osa hyötyi puhtaasti suvun nimen tuomista eduista. Aateliset eivät esimerkiksi maksaneet veroja, minkä lisäksi oikeusjärjestelmä kohteli heitä hellemmin kuin muita ranskalaisia. Kyseessä oli siis erittäin pieni eliitti, jonka ympärillä koko maa pyöri.

 

Aateliseksi pääsääntöisesti synnyttiin. Vanhaksi aatelissuvuksi kutsuttiin sukua, josta löytyi aatelisia vähintään neljän sukupolven ajalta. Aatelisarvon saattoi myös ansaita omilla ansiollaan tai nousemalla kuninkaan suosioon.

 

Varakkaimmat, parhaimmista eduista nauttivat aateliset olivat usein läheisesti tekemisissä kuninkaallisen hovin kanssa. He elivät hyvin yltäkylläistä elämää hovissa, Pariisissa tai Versaillesin kaupungissa. Kuninkaalliset niin ikään elivät hyvin saman tyylistä elämää kaikkein korkea-arvoisimpien ja varakkaimpien aatelisten kanssa, mutta he olivat kaiken keskipiste, itse Jumalan käskynhallitsijoita maan päällä, ja näin ollen heidän elämänsä täytti toisaalta myös omanlaisensa vastuu, vapaus ja pienet etikettisäädökset, jotka puuttuivat pelkältä ylimystöltä. 

 

Aatelisilla ei ollut oikeutta tehdä perinteisiä töitä, tämä oli kolmannen säädyn tehtävä. Vanhastaan aatelisten tehtävä oli suojella maata ja esimerkiksi armeijaan liittyvät korkea-arvoiset virat olivat arvostettuja ja jopa tavoiteltavia aateliston keskuudessa. Aatelinen voisi myös lukea lakia, ja useimmat korkea-arvoisat papiston virat olivat aatelisten hallinnassa. Tämän lisäksi aatelinen voisi toimia esim. ministerinä tai kuninkaan neuvostossa, tai muussa kuningasta palvelevan talouden virassa (hovimiehenä tai -neitona, kamaripalvelijana, ym.) Näitä ei tosin nähty ammatteina, ennemminkin hyvin tavoiteltuina asemina. Vanhemmat aatelissuvut elivät usein tiluksistaan, ja uudemmat aatelissuvut (useimmiten siis ne, jotka olivat vastikään lunastaneet aatelisarvonsa) hallinnollisista viroistaan ja arvoistaan. Omissa kartanoissaan maaseudulla asuvat aateliset omistivat vaihtelevan määrän maata. Tulonsa he keräsivät maata viljeleviltä talonpojilta tai muilta vuokralaisiltaan. Aateliset sijoittivat rahaansa mielellään mm. erilaisiin liikkeisiin.

​

Elämä Versaillesissa oli erityisen kallista, sillä pukeutuminen, asusteet ja meikit olivat kalliita, ja henkilön oli tärkeä seurata vallitsevia muotivirtauksia. Tärkeää oli pitää yllä ylhäiseen ja varakkaaseen säätyyn kuulumisen kulisseja. Kaikilla ei ollut varaa asua Versaillesin palatsissa jatkuvasti, vaan osa vietti suurimman osan vuodesta kotikartanossaan muualla. Velaksi eläminen ei ollut harvinaista. Avioliitot olivat tavallisesti vain kauppasopimuksia, jossa aviomiehen perhe sai morsiamen puolelta myötäjäiset. Mikäli perhe oli varaton, saattoi perheen tytär ryhtyä seuraneidiksi tai kouluttautua kotiopettajattareksi.

​

 

Aateliston arvonimet pelissä

​

Selvyyden vuoksi pelissämme on käytössä vain tietyt tittelit, sillä tosielämässä 1700-luvulla oli titteleitä ja alatitteleitä, jotka olivat nimetyksiltään ja asemiltaan erilaisia. Sovellettuna, Ranskassa titteleiden järjestys arvovaltaisimmasta alaspäin on CDV:n maailmassa seuraava: 

Ranskan kuningas ja kuningatar
Kruununperijä (dauphin) ja hänen vaimonsa (daphine)
Ulkomaiset kuninkaalliset vieraat (esim. Espanjan kuningas, Itävallan keisari tai Venäjän tsaari)
Ulkomaisten kuningasperheiden lapset (esim. Espanjan kuninkaan lapset)

”Foreign princes” eli Prince ètranger (entisten kuningasperheiden perilliset, usein nyk. herttuat)
Tämä viittaa Ranskan alueella ennen sijainneisiin alueisiin, jotka liitettiin aikanaan Ranskan valtakuntaan. Alueen silloiset kuningasperheet omistavat nyt herttuan tittelin, mutta ovat järjestyksessä ”tavallisia herttuoita” hieman korkeammalla. Näitä ovat mm. Rohanin herttuat, Neversin herttuat, Auvergnen herttuat ja Lorrainen herttuat).

Herttuat
Viittaa aina tittelinhaltijan omistamaan alueeseen. Herttuan arvonimiä löydät täältä.

Markiisit 
Markiisien arvonimiä löydät täältä.

Kreivit
Varakreivit
Kreivit ja varakreivit vastasivat pienempien kaupunkien toiminnasta.

​

Paroni  

Paronin arvonimi liittyy hyvin pieneen maa-alueeseen. Paronin arvonimi oli ”ostettavissa”, eli ihmisen täytyi ostaa maa-alue lunastaakseen kyseiseen alueeseen liittyvän tittelin. Paronin arvonimen sai vapaasti ostaa vuoteen 1789 asti, minkä tähden monet aateliset pitivät sitä vain courtesy titlenä (ks. alla), eikä todellisena aatelisarvona. Etenkin kolmannen säädyn edustajat saattoivat ostaa arvonimen, mutta heitä ei silti hyväksytty aatelisiksi, ja he joutuivat maksamaan veroja. Toiset taas löysivät tien kiertää verot, ja täten heidät nähtiin aitoina aatelisina. Ne, jotka lunastivat aatelisarvon, saivat kutsua itseään paroniksi, mutta mikäli tittelinhaltija maksoi edelleen veroja, kutsuttiin häntä vain tilusten lordiksi.

”Courtesy title” eli kunniatitteli
Nämä olivat titteleitä, joihin ei kuulunut valtaa tai maita. Näitä titteleitä ei tarvinnut ostaa tai hankkia, vaan vanhemmat nimesivät lapsiaan omistamaansa alueeseen liittyen. Esimerkiksi Pariisin herttuan vanhempi poika saattoi olla Pariisin markiisi, ja nuorempi poika Pariisin kreivi. Sukujen kadettihaarat saattoivat myös saada kunniatittelin. Herttua, tai sitä korkeampi arvo, ei voinut olla kunniatitteli. 

Tittelittömät aateliset
Suurin osa aatelista oli tittelittömiä, mutta silti yhtä lailla arvostettuja hovin jäseniä. Tittelittä saattoi jäädä esimerkiksi perheen nuorimmaiset lapset ja tyttäret. Jos perheen isällä oli useampi titteli, hän saattoi antaa yhden niistä vanhimmalle pojalleen ja toisen nuoremmalle pojalleen. Lapset saattoivat myös saada kunniatittelin.

Titteleiden lisäksi ihmisillä oli asemia (ranks), jotka erottivat heidät tavallisesta hoviväestä. Näitä olivat esimerkiksi Peer of France, Chevalier ja aatelimiehen äpärä. Lisää niistä voit lukea täältä.

​

​

Arvonimien periminen

 

Osa aatelissuvuista voi jäljittää esi-isiään keskiajalle, jolloin Ranskassa oli käytössä feodaalijärjestelmä, joka perustui vasalleihin. Kaikkein korkeimmassa asemassa oli kuningas, joka oli jakanut maan herttuakunniksi. Näistä vastasivat herttuat, minkä lisäksi herttuakuntaan kuului herttuan omien maiden lisäksi kreivikuntia, joita hallitsi kreivi tai markiisi. Kreivikuntia pienempi hallinnollinen alue puolestaan olivat kaupungit/kylät, jotka puolestaan olivat paronien vastuulla.  

 

Vasallijärjestelmä murtui 1500-lukuun mennessä ja 1600-luvusta eteenpäin Ranskan kuningas on ollut maan itsevaltias. Esimerkiksi herttua ei siis hallinut enää yhtään mitään muuta kuin omia omistamiaan yksityismaitaan ja maan hallinnosta vastasi nyt yksin kuningas byrokraatteineen. Feodaaliajan jäänteitä näkyi kuitenkin aateliston arvonimissä.

 

Pelin aikakautena aatelisten arvonimet riippuivat heidän sukunsa asemasta sekä varallisuudesta. Toisin kuin aiemmin keskiajalla, pelkästä arvonimestä ei voinut enää täysin päätellä kyseisen henkilön asemaa hovissa (ellei kyseessä ollut hyvin vanha arvonimi). Varsinkin herttua, markiisi ja kreivi olivat melko lailla yhtä arvostettuja titteleitä. Näiden lisäksi käytössä oli mm. myös varakreivin ja paronin arvonimet, minkä lisäksi oli myös joukko muita matalamman tason arvonimiä.

 

Suurimmalla osalla aatelisista ei kuitenkaan ollut minkäänlaista erityistä arvonimeä. Osa heistä oli aatelisten nuorempia lapsia, jotka eivät olleet perimässä isäänsä. Tittelittömyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut kyseisen suvun olevan vailla vaikutusvaltaa tai omaisuutta, sillä titteleitä oli huomattavasti vähemmän kuin ylimistöön kuuluvia. Usein nämä suvut yrittivät saada sukuunsa jonkun arvonimenhaltijan esimerkiksi avioliiton kautta nostaakseen omaa sosiaalista statustaan entisestään.

 

Toisaalta tittelittömien joukkoon mahtui paljon myös köyhempiä maalaisaatelisia, jotka hekin omistivat maata, mutta tulivat toimeen niin huonosti, että heidän elämäntapansa oli lähes verrattavissa kolmannen säädyn oloihin. Aatelisten köyhyys on kuitenkin hyvin suhteellinen käsite, sillä oikeasti täysin rutiköyhää aatelista ei ole olemassakaan, vaan hekin elivät varsin yltäkylläistä elämää. 

​

 Voit lukea lisää aatelisten nimistä Muuta-osiosta.

​

Arvonimet/tittelit ovat vielä alla esitettynä korkeimpiarvoisimmista alempiarvoisimpaan (mukana myös kuninkaalliset nimet

​

​

Aateliseksi pääseminen

 

Aateliseksi pääsääntöisesti synnyttiin. Vanhaksi aatelissuvuksi kutsuttiin sukua, josta löytyi aatelisia vähintään neljän sukupolven ajalta (ns. Noblesse d'épée/Nobility of the Sword). He olivat kunnioitettuja aatelisia, jotka olivat aikoinaan hallineet omia maa-alueitaan tai saaneet arvonimensä palveluksista kuninkaan armeijassa. Yleisesti ottaen kaikki herttuat kuuluivat näihin vanhoihin aatelissukuihin.

 

Kuitenkin aatelisarvon voisi myös saada kuninkaan myöntämän viran kautta, joko heti tai palveltuaan virassa 20 vuotta (ns. Noblesse de Robe). Nämä virat olivat usein perinnöllisiä, jolloin henkilön poika/perijä peri viran lisäksi myös aatelisstatuksen ja mahdollisen arvonimen. Tämän lisäksi kuningas saattoi myös myydä aatelisarvoja rahanpuutteessa. Näitä aatelisia, jotka olivat ostaneet tiensä aatelistoon, kutsuttiin nimellä Noblesse de Lettres/Nobility of Letters Patent.

 

Aateloinnista sekä uusien arvonimien luomisesta päätti kuningas. Hovin suosikit saattoivat siis hyötyä huomattavasti läheisistä väleistä kuninkaan kanssa, minkä lisäksi joskus uuden tittelin saattoi saada yksinkertaisesti olemalla tarpeeksi vaikutusvaltainen hovissa (tai joissain tapauksissa maksamalla tarpeeksi). Virallisesti toki samat säännöt koskivat kaikkia, mutta käytännössä vääryyttä kokeneen ja oman aatelisarvonsa vuosisatojen kuluessa menettäneen tavallisen kansalaisen oli huomattavasti vaikeampi saada äänensä kuuluville verrattuna vaikkapa herttuan poikaan.

 

Henkilön sääty määrittyi isälinjan mukaan, eli aatelismiehen aviossa syntynyt lapsi oli automaattisesti aatelinen. Naiset pystyivät ”putoamaan tai nousemaan” säätyjärjestelmässä heidän mennessä naimisiin eli heidän täytyi luopua aatelisarvostaan, jos he menivät alempisäätyisen kanssa naimisiin. Tämän pystyi estämään hankkimalla tulevalle aviomiehelle aatelisarvo, tai muuten todistamaan tämän olevan jaloa syntyperää.

 

Aatelisarvonimet on aina sidottu johonkin tiettyyn maa-alueeseen, jota sen omistaja ei voi myydä/jakaa menettämättä myös arvonimeään. Mikäli sukupolvien ketju ei katkea, voi sama suku pitää tiettyä arvonimeä itsellään vuosisatojenkin ajan. Kuninkaalla on kuitenkin oikeus päättää esimerkiksi pakkolunastuksista, jotka käytännössä johtavat aatelistittelin menettämiseen. Välillä maata ja samalla arvonimiä voidaan kuitenkin vaihdella eri ihmisten välillä, mistä myös viime kädessä päättää kuningas.

 

Ranskassa tyypillisesti vanhin poika peri suurimman osan omaisuudesta sekä mahdolliset arvonimet (agnatic primogeniture-perimysjärjestelmä). Erittäin korkeassa asemassa olevien aatelisten nuoremmille pojille usein järjestettiin jotakin kautta oma arvonimi (joko anomalla asiaa kuninkaalta tai luopumalla yhdestä arvonimestä, jos henkilöllä oli niitä useampi), mutta heidän sekä perheen tyttärien asema riippui paljolti perheen arvovallasta ja varallisuudesta. Rikkaiden aatelisnaisten myötäjäiset pelastivat monen aatelisherran konkurssilta.

 

Agnatic primogeniture-perimys tarkoittaa myös sitä, että vain isälinjan miespuoliset lapset hyväksyttiin arvonimen perijöiksi. Esimerkiksi jos kreivillä oli vain tyttäriä, arvonimi meni hänen veljilleen tai muille isänpuolisille sukulaisille tyttärien tai näiden poikien sijaan. Poikkeuksena tästä on Bretangen alue luoteis-Ranskassa, jossa perinteisesti myös naiset ovat voineet poikkeustapauksissa periä arvonimen.

 

Aina uusi aatelisarvo ei ollut periytyvä, vaikkakin jälkeläiset saattoivat lopulta saada pysyvän aatelisarvon, mikäli he onnistuivat pitämään saman aseman isänpuoleisessa sukulinjassa useamman sukupolven ajan.

​

​

 

Papisto

 

Vaikka pappissäätyynkiin kuuluvien henkilöiden asema ja varallisuus vaihtelivat suuresti, heitä kuitenkin yhdisti tietyt papistoon kuuluvat säädökset, yhtenäistäen näin papiston yhdeksi säädyksi paremmin kuin aateliston tai kolmannen säädyn. Tulonsa he saivat pääasiassa omistuksistaan ja perimästään kirkollisverosta. Kuten aatelistokaan, ei papiston tarvinnut maksaa veroa eikä sitä voinut tuomita tavallisessa oikeusistuimessa. Aateliston tavoin papisto kattoi vain muutaman prosentin koko väestöstä.

Pappissäätyyn voisi periaatteessa pyrkiä kuka tahansa, ja virka saattoi periytyä esimerkiksi isältä pojalle. Myös naiset voisivat kuulua pappissäätyyn. Papistolla oli suhteellisen paljon valtaa. Se itsessään vastasi esimerkiksi väestön rekisteröinnistä, kansan opetuksesta, hyväntekeväisyydestä, sairainhoidosta ja lähetystyöstä.

 

Korkea-arvoisimmat ja varakkaimmat pappissäädyn edustajat koostuivat lähes pääasiassa aatelistosta. Korkea-arvoisimpia virkoja olivat apotti, piispa ja arkkipiispa. He saattoivat omistaa vauraita maalaiskartanoita ja asua esimerkiksi Versaillesissa tai Pariisissa. Elämäntyyli saattoi olla hyvinkin yltiömäistä, sotien kirkon moraalikäsityksiä vastaan. Alempiin pappisvirkoihin voisi ryhtyä ilman aatelisarvoa, toisin sanoen kolmannesta säädystä. Näihin lukeutuivat kirkkoherran, kappalaisen ja papin virat. Näistä kirkkoherrat olivat varakkaimpia ja elivät kaupungeissa usein varsin mukavissa olosuhteissa. Yleisesti ottaen palkat olivat kuitenkin huonoja ja työhön kuului monia velvoitteita ja tehtäviä. Eri virkanimikkeiden välillä oli suurta vaihtelua aseman, työn ja varallisuuden suhteet. Alemmat pappisviran haltijat eivät saaneet esimerkiksi osallistua lainkaan säätynsä hallintotoimiin.

 

 

Kolmas sääty

 

Kolmanteen säätyyn kuuluivat kaikki loput kansalaiset. He joutuivat maksamaan veroja ja tekemään kaiken ruumiillisen työn, eikä heillä ollut papistolle tai aatelistolle suotuja etuoikeuksia. Kolmannen säädyn sisällä varallisuus määräsi paljolti henkilön aseman ja elämäntyyliin. Elinolot saattoivat vaihdella hulppesta luksuksesta täysin varattomaan elämään.

 

​

Porvaristo eli keskiluokka

 

Porvaristo koostui mm. varakkaista kauppiaista, lakimiehistä, lääkäreistä ja alemmista armeijan viroista. Heihin kuului myös ei-aateloitu eliitti, kuten eri alojen asiantuntijat, rahoittajat ja virkamiehet. Keskiluokka käsitti noin 8 % Ranskan väestöstä ja sen sisällä oli suurta vaihtelua varallisuuden ja aseman suhteen. Korkeimmissa asemissa oleville, eli vain pienelle määrälle koko porvaristosta, keskiluokka oli tavoiteltu silta aatelistoon, sillä he olivat usein läheisissä kanssakäymisissä aristokraattien kanssa ja elivät heidän kanssaan hyvin samantyylistä elämää. Varallisuuden kasvaessa nämä ns. eliittiin kuuluvat porvariperheet ostivat itselleen usein aatelisarvon hankkimalla maata ja virkoja, jotka takasivat aateloinnin, sekä naittamalla perheenjäseniä aatelissukuihin. He elivät näin ollen usein siis aatelisten varallisuudesta ja saivat tulonsa lähinnä tekemistään investoinneista.

 

Osa porvaristosta oli koulutettua ja heidän työnsä käsitti ns. korkeampiin ammatikuntiin kuuluvia virkoja, jotka eivät käsittäneet ns. ruumillisempaa työtä kuten maanviljelyä tai työväenluokan ammatteja, kuten palveluskuntaa. Alussa mainittujen ammattikuntien lisäksi keskiluokkaan kuuluivat esimerkiksi putiikkienpitäjät, kirjanpitäjät, käsityöläiset, opettajat, professorit ja taitelijat. Nämä ammatit, kauppaiden, lakimiehien ym. kanssa kuuluivat ns. tavalliseen keskiluokkaan, jotka eivät tavoittelleet aatelisarvoa ja aateliston elämäntyyliä, kuten yllä mainitut eliittiin kuulutavat rahoittajat, virkamiehet jne. Näistä eliitin jälkeen korkeimmassa asemassa olivat lakiin keskittyneet ammatit sekä usein lääkärit.

​

Varakkaat porvarisuvut saattoivat olla jopa aatelisukuja varakkaampia, ja etenkin idän- ja siirtomaiden kaupan ansiosta nerokkaita talousratkaisuja tekevät porvarit saattoivat jopa elellä yhtä leveästi kuin aateliset. Jotkut köyhemmät aatelisuvut jopa naittivat tyttäriään varkkaille porvareille, vaikka moisia porvarikiipijöitä pidettiinkin nousukkaina, joita ei järin arvostettu aateliston keskuudessa. Siitä huolimatta osa porvareista raivasi tiensä aina politiikkaan asti, ja osa saattoi kuulua kuninkana neuvonantajiin.  Varakkaammat porvarit pukeutuivat kalleisiin kankaisiin mutta käyttivät aatelistosta poiketen usein tummia värejä.

​

Suurin osa keskiluokasta eli kuitenkin melko tavanomaista elämää ja toisaalta rahasta saattoi olla huomattavaa puutettakin. Käsityöläisillä ja kaupanomistajilla oli usein yksi tai kaksi työntekijää sekä yksi palvelija, ja he asuivat usein työpaikkansa välittömässä läheisyydessä, suhteellisen ahtaissa tiloissa. Ruoka koostui pääasiassa leivästä ja keitosta, ja juomana käytettiin vettä. Parhaimmin toimeentulivat ruuan kanssa tekemisissä olevat ammattikunnat, kuten kondiittorit ja majatalonpitäjät, huonoiten taas vaatteiden kanssa työskentelevät, kuten räätälit ja suutarit, ellei kyse ollut liikkeen rahakkaammasta omistajasta.

​

​

Talonpojat

​

Talonpojat omistivat tai vuokrasivat maata, jota he sitten viljelivät. Ranskassa talonpojat olivat vapaita, eli eivät eläneet orjuuden alaisina. Varakkaimmat elivät vain ja ainoastaan maanviljelyksellä mutta köyhimmät lähtivät päivätyöhön tai palkkautuivat palvelijoiksi. (Katso alla, ”Työläiset ja köyhälistö”). Varakkaimmat talonpojat saattoivat harjoittaa sivussa muita toimia ja saattoivat näin toimia esim. kauppiaina, mylläreinä, majatalon pitäjinä ja käsityöläisinä (kuten matontekijöinä, räätäleinä ja kankaakutoajina).

 

​

Työläiset ja köyhälistö

 

Olivat palkansaajia, eli työntekijöitä, jotka siirtyivät myöhemmin teollisen vallankumouksen myötä suurilta osin tehdastyöläisiksi. Käsityöläiset kuuluivat yleisesti ottaen alempaan keskiluokkaan (katso yllä). Suurin osa kansalaisista kuuluivat työläisiin, mm. palveluskunta laskettiin kuuluvaksi työväenluokkaan. Suurin osa palvelijoista työskenteli keskiluokkaisessa perheessä tai vaihtoehtoisesti suurilla maatiloilla. Palvelijoiden elin- ja työolot riippuivat perheen asemasta sekä varallisuudesta, mutta yleisesti ottaen palvelijat saivat alhaista palkkaa, tekivät pitkiä päiviä ja heidän asemansa ei ollut kovinkaan turvattu. Yleisesti ottaen palvelijat olivat naisia ja he aloittivat työskentelyn jo varhaisessa iässä, noin 13-14-vuotiaina. Oli harvinaista, että palvelija oli naimisissa, ja usein varsinkin naispalvelijat lopettivat työnsä mentyään naimisiin.

 

Monet köyhät työläiset, erityisesti naiset ja lapset, työskentelivät kotona ommellen sekä tehden leluja ja muita pieniä tuotteita pieniin putiikkeihin. Sunnuntait olivat vapaapäiviä. Työläiset asuivat usein ahtaissa oloissa ja elivät hyvin pienistä varoista. Pienissä, heikkorakenteisissa taloissa oli usein vain välttämättömimmän esineet ja huonekalut, ravinto koostui lähinnä viljasta- ja maitotuotteista. Monet eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa. Talouden vaihtelut, kriisit ja epidemiat vaikuttivat heihin voimakkaimpin. Moni joutui kerjäämään selviytyäkseen tai olivat riippuvaisia kirkon järjestämästä avusta.

 

​

Lisätietoa eri ammateista voit lukea liittymisosiosta.

​

​

​